perjantai 30. marraskuuta 2012

Villakangastakin pelastusoperaatio


Voiko takkia rakastaa? Ehkä vähän? Moni pystyy varmaan samastumaan siihen onnellisuuden puuskaan, kun löytää jonkin täydellisesti istuvan vaatekappaleen. Sellaisen vaatekappaleen, josta on valmis maksamaan vähän enemmän kuin budjetti todella antaisi periksi. Sellaisen vaatekappaleen, jota ei haluaisi ottaa pois päältään. Kuvan villakangastakki on sellainen vaatekappale.



Silmää miellyttävän, mukavan, hyvin istuvan, laadukkaan ja hinnaltaan varteenotettavan villakangastakin löytäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Miksi kaikki neuleet ja "villakangastakit" on nykyään tehty akryylistä? En voi sietää akryyliä. Benettonilta onneksi löytyi pari vuotta sitten takki, jonka villakankaasta jopa 80 prosenttia on villaa. Pysyi tyttö hyvin lämpimänä takin sisällä.

Takin vuori oli kuitenkin tehty valmistusvirheellisestä kankaasta (ammattilaisten mukaan värjäys on saattanut epäonnistua), ja se ei kestänyt kuukautta pidempään käytössä. Kävipä takki jo kerran ompelimossa korjautettavanakin Benettonin piikkiin, mutta vuori meni seuraavana talvena uudelleen rikki niistä kohdista, joita ei ollut paikattu. Viime viikolla päätin vaihtaa takkiin täysin uuden vuorin, sillä alkuperäinen vuorikangas oli palanut puhki aivan läpikotaisin.


En ollut koskaan aiemmin ommellut takkiin vuoria. Mielenkiintoinen projekti! Täytyi miettiä monta työvaihetta eteenpäin, jotta lopputulos oli mahdollisimman siisti. Purin vanhan vuorin takista, ja käytin sitä kaavana, kun leikkasin uutta kangasta. Ompelin ensin vuorin osat yhteen. Sen jälkeen ompelin vuorin hartialinjan kiinni villakankaaseen, sitten etusaumat ja lopuksi helman. Helmaan jätin kääntöaukon, jotta sain ompeleet hyvin piiloon.


Eurokankaan myyjän avulla valitsin takkiin uuden vuorikankaan. Kovin ryppyyntyväistä tuo on, mutta onneksi se on vain vuori. Takki sujahtaa päälle ihan noin vain, kun vuorikangas on niin siloista!




Ja tehän ette sitten huomanneet kuvien taustalla olevia keskeneräisiä projekteja. Hys!

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kruunukorkkimagneetteja

Ennen kaikki oli hienompaa: pullot lasia ja korkit metallia. Muistan kirkkaina kuvina lapsuuteni päivät, kun saimme valkata kahvilassa itsellemme limonadipullot. Päätös tehtiin lähes aina avaruusolionvihreän smurffilimpparin ja vadelmanpunaisen muumilimpparin välillä. Tuohon aikaan limonadit myytiin pienissä lasipulloissa, joissa oli metalliset kruunukorkit. Valinnan vaikeus paheni, kun piti osata valita smurffi- tai muumilimpparista juuri se pullo, jossa on hienoin korkki ja hienoin etiketti. Samanlaista ei tietenkään voinut valita kuin sisko tai veli.


Löysin kotikotoa kruunukorkkeja, askartelukätköistä kaivelin esiin sopivankokoisia magneetteja. Jotta kaikki ei olisi liian täydellistä, on korkeissa näkyvissä pullonavaajan kaivertamat jäljet. Taas huomaa, että kun jokin on tarpeeksi vanhaa, voi siitä tehdä jo jotain uutta.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Mietemagneettien muodonmuutos

(Kuva)

Uus viikko, uus läppäri, uus vessa ja uudet magneetit. Kaaoksen keskeltä on etsittävä järjestystä, ristiriidoista yhteisymmärrystä, ja on muistettava, että vaikeuksista löytyy tie voittoon. Tuota Einsteinin lausumaa voisi joskus toistella itselleen mantramaisesti. Onneksi asioilla on aina tapana järjestyä.

Päivän puheenaihe on magneetit. Tiedättehän te ne markettien käytävillä tönöttävät mietemagneettitelineet? Omiin nurkkiini oli muutama halpismietemagneetti vuosien varrella eksynyt. Nimenomaan nurkkiin, jääkaapinovesta niille ei ole vuosiin löytynyt paikkaa. Niks naks ja magneetit olivat muuntautuneet pieniksi valokuvakehyksiksi. Aiemmin syksyllä tekemäni vanhojen negojen pinnakkaisvedokset pääsivät nyt esille keittiöön. Vasemman yläkulman magneetin sisus on leikattu vanhan Camilla Hackmanin suunnitteleman muistilehtiön kannesta.


P.S. Tuo einsteinismi on muuten magneetti.

torstai 1. marraskuuta 2012

Pökät

Vaikka kotikotona eletäänkin tällä hetkellä pahvilaatikkoparatiisissa, löysin tieni ompelukoneelle ja kangaskätköille, kun siskonpoika oli pöksyjä vailla.



Sekä collegekangas että resorit ovat kierrätettyjä. Resorit saksin äidin kulahtaneesta kasaripaidasta: vyötäröresori oli joskus kaulus, jalansuiden resorit olivat ennen kädensuut. Se on kuulkaas taitolaji (no ehkä vähän myös tuurilaji) saada pienestä kankaanpalasta saksittua pojalle passaavat pökät!


Sanokaa mun sanoneen, mutta tämän naperon perässä ei pysy kukaan, jahka poika äkkää, kuinka kävellä.