Hilloksi

Meidän pihassamme kasvaa tuollainen vanha ja kiemurarunkoinen omenapuu, joka kannattelee oksillaan syvänpunaisia omenia. Kun omenaa puraisee, paljastuu sisältä vitivalkoinen malto. Ne ovat ihan parhaita syöntiomenia, lajikkeesta ei ole tietoa. Ehkä Pekkaa tai Bergiusta, otetaanko DNA?

Tähän aikaan vuodesta nuo omenat ovat jo kovin pehmeitä, joten kuivaamiseen ne eivät enää oikein soveltuneet. Hilloksi siis päättyy omenain elinkaari. Halusin säästää hilloon myös omenien kuoret, joissa suuri osa mausta piilee, joten heitin lohkot punakuorineen tehosekoittimen kautta kattilaan hilloutumaan. Minua eivät pienet sattumat hillossa haittaa, mielestäni mansikkahillojenkin parasta osuutta ovat ne isot palat siellä seassa. Sattumia tai ei, ihaninta tässä oli se, että hillosta tuli PUNAISTA! Niin söpöä, että eihän tuota raaski edes syödä.

Nyt pohdin, pitäisikö lopuista punaompuista tehdä hilloa vai mehua. Punaista sen on oltava joka tapauksessa.