Lime-valkosuklaamuffinit

Viimeinen työpäiväni täällä Tartossa on ohi. Niin kuin paikallisiin tapoihin kuuluu, vein työpaikalle vähän läksiäistarjoiluja. Leivoin aamulla lime-valkosuklaamuffineja, jotka osoittautuivat erittäin maukkaiksi. Taikinan koostumus on juuri sopivan kuohkea ja mehevä. Lime raikastaa ihanasti valkosuklaista makua! (Nyt jo entiset) kollegat vaativat reseptiä, joten täältähän pukkaa!

Resepti ei ole omani, vaan täältä napattu ja hieman sovellettu. Jätin mm. reseptistä pois kookoshiutaleet, sillä harvinaisen moni ei tykkää kookoksesta yhtään (enkä kyllä viitsinyt vain tätä varten kookoshiutaleita muutenkaan ostaa). Kookoshiutaleiden asemesta koristelin muffinit valkosuklaalla, johon sekoitin vähän limen kuoriraastetta. Nappivalinta! Sain muuten taikinasta 16 (mielestäni isoa) muffinia, vaikka vähensinkin voin ja suklaan määrän puoleen.

Lime-valkosuklaamuffinit (16 kpl)

Taikina:

100 g voita
3 dl sokeria
2 limeä
2 munaa
2 dl maitoa
6½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
½ tl suolaa
100 g valkosuklaata

• Raasta kahden limen kuori ja purista mehu lasiin. 
• Vatkaa voi, sokeri ja kuoriraaste kuohkeaksi.
• Lisää joukkoon munat, maito ja limemehu.
• Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne seokseen. Sekoita sileäksi taikinaksi.
• Rouhi (tai paloittele) valkosuklaa ja sekoita taikinan joukkoon. (Itse sekoitin taikinan joukkoon rouhittua valkosuklaata ehkä puolet, loput valkosuklaat pilkoin pienemmiksi paloiksi ja upotin paloja jokaiseen vuokaan taikinan sisään.)
• Lusikoi (tukevat) muffinivuoat melkein täyteen ja paista muffineja 180 asteessa uunin keskitasolla noin puoli tuntia.

Koristelu:

80 g valkosuklaata
1 tl voita
½ lime

• Raasta limen kuori. 
• Sulata valkosuklaa ja voinokare vesihauteessa. Sekoita joukkoon kuoriraaste. 
• Levitä kuorrute heti lämpimänä (= notkeana) muffinien päälle. 

--

Vinkki nro 1: Jos muffinivuoat ovat kovin heppoisia (Mutta niin söpöjä!), niin pistä muffinit söpöissä muffinivuoissa Brunon tukevien amerikanmuffinivuokien sisälle. Vaihtoehtoisesti muffinit voi tietenkin paistaa (papereineen) ihan sellaisissa oikeissa kunnollisissa kestovuoissa.

Vinkki nro 2: Kun olin kaikkien hankaluuksien (Älkää kysykö.) kautta saanut muffinit uunista ulos muffinien näköisinä, ongelmaksi muodostui leipomusten kuljettaminen työpaikalle pilaamatta niitä totaalisesti. Hetken pähkäiltyäni keksin laittaa (tukivuokina käytetyt) amerikanmuffinivuoat muffinien kansiksi. Kansitetut muffinit pystyi pinoamaan pieniin pakastepusseihin, joten tilaakin säästyi! Niksipirkka-ainesta havaittavissa, ohoi!

P.S. Miksei ole olemassa limevalkosuklaata?

Mustan pitsin päivä

Ei täällä lahden takana tule käsitöitä tehtyä, se on huomattu. Aloin neuloa joskus helmikuussa, se jäi kesken. Aloin virkata maaliskuussa, se jäi kesken. Aloin ommella huhtikuussa, se jäi kesken. Olen sentään pari reikää parsinut neuleesta ja muutaman napin ommellut takaisin paikalleen. Siinäpä se.

Eilen illalla elokuvaa telkkarista katsellessani tuunasin kuitenkin yhden vanhan topin asteen verran mielenkiintoisemmaksi kuin mitä se oli. Mustaa perustoppia ei ole tullut juurikaan käytettyä, kaksi vuotta sitten sen New Yorkerista ostin muutamalla eurolla (tai siis Viron kruunuilla) muka tarpeeseen.

Ompelin kädensuihin pitsinauhaa, jonka ostin 70 sentillä paikallisesta kangaskaupasta. Ei muuta. En edes silittänyt, vaikka olisi kyllä pitänyt. Suurin saavutukseni käsityörintamalla Viron rajojen sisäpuolella, valleraa!

Pits ei muuten tarkoita viron kielellä vain pitsiä. Se on myös snapsi, tujaus tai ryyppy. Ettäs tiedätte.

suomalainen suutari vs. virolainen suutari 0-1

Suomalaisen suutarin mukaan tuhoontuomitut lempisaappaat saivat tekohengitystä virolaiselta mestarisuutarilta kahdeksan (8!) euron korvausta vastaan. Käsityötaidot ja vanhan pelastaminen, juhuu! Virolainen suutari vei nyt suomalaista kuus-nolla. (En silti väitä, etteikö suomalainenkin suutari osaisi, ei vain kuulemma rahallisesti olisi kannattanut.)

Kolme ja puoli vuotta sitten kaaduin kyseisillä saappailla mustan jään peittämällä suojatiellä tehden tyylikkään polviliu'un. Farkut rikki ja uusien saappaiden kärki auki. Ei kannattanut juosta bussiin. Vallattomasti nauravan kärjen sisäpuolelle pantiin nahkapaikka ja pohjaa pidennettiin kärjen suojaksi. Käytössä tikkejä ei edes huomaa, mutta vaikka huomaisikin, niin arvethan kertovat vain yhteisestä ihanasta taipaleestamme. Ja hei, nyt ei enää hiekka rahise varpaissa!

Ihme ja kummi

Kuukauden tauon jälkeen löytyy tännekin taas jotain päivitettävää. Perheemme on tänä aikana käynyt läpi jos jonkinmoisia myllerryksiä, mutta ihanana ja ihmeellisenä asiana arkeamme piristää pikkuisen siskonpoikani ensimmäiset hymyt ja jokellukset.

Kotikotona kuulin harmikseni, että äitini neuloma kaunis valkoinen kastemekko (jossa sisaruskatraamme lapset on kaikki kastettu), oli kokenut parinkymmenen pukupussivuoden aikana lievää kellertymistä. Valkaisuyritysten jälkeen mekko oli lähempänä harmaata kuin valkoista, joten tämä täti tarttui tuumasta toimeen ja ryhtyi ompelemaan sukuun uutta kastemekkoa.

Etsiskelin äidin vanhoista käsityölehdistä kastemekkojen kaavoja, mutta ne kaikki röyhelöt, puhvihihat ja rypytykset olivat vähän turhan ysärejä 2010-luvun poikavauvalle. Paria kaavaa yhdistelemällä sain lopulta aikaiseksi mallikappaleen mekon yläosasta, jota pirteän pikkuveijarinkin päälle sitten sovitettiin.

Äitini ehdotti morsiusmekkonsa helmaosan hyödyntämistä kastemekkomateriaalina. Morsiusmekkokankaan ympärille kokosin sitten mammani tekemistä pitsilakanoista vuoritetun yläosan ja pitsikoristeet vyötärölle. Helmaosan vuorina käytin vanhan kastemekon vuoria. Ideat kehittyivät koko ajan tekemisen lomassa.

Pari päivää mekon ompelemiseen kaiken kaikkiaan sain kulumaan. Äiti auttoi kiltisti materiaalien purkutöissä. Pitsikoristeiden käsin ompeleminen oli muuten melkoisen aikaavievää puuhaa! Selittämättömästä syystä valmiista kastemekosta ei valitettavasti ole yhtään kunnollista kuvaa, mutta sentään löytyi kuva nauravasta kummitädistä hymyileväinen kummipoika sylissään. (Tyyppi paljasti ristinmerkkien jälkeen komeimman ienhymynsä ikinä!)

Sanokaa mun sanoneen, mutta sylikummina oleminen käy urheilusuorituksesta. Hauistreeniä pääsiäispäivänä kastepöydän ääressä. No mutta, näihin kuviin ja tunnelmiin: onnellinen nimellinen valmis kastemekko päällään.

Pestopastaa calabrialaisittain

Tänään on vuorossa kokkauspostaus. Mulla on täällä Katarimaria kylässä, tehtiin illalliseksi ehkä herkullisinta pastaa ikinä. Kaubamajassa kun mietittiin, mitä pastan sekaan pistettäisiin, niin laitettiin sitten vähän kaikkea. Täysjyväluomupastan seasta löytyi niin sipulia, kesäkurpitsaa, kirsikkaluumutomaatteja, herkkusieniä, kylmäsavustettua kinkkua, rukolaa, Calabrese-pestoa ja Grana Padano -juustoa. Jos osaa keittää pastaa ja pilkkoa kasviksia, niin osaa myös tehdä tätä herkkua.

Calabrese-pestopasta

keskikokoinen sipuli
1/4 kesäkurpitsaa pilkottuna
10 kirsikkaluumutomaattia halkaistuna
10 keskikokoista herkkusientä pilkottuna
100 g kylmäsavustettua kinkkua pienennettynä
75 g Calabrese-pestoa (tai maun mukaan)
täysjyväluomupastaa (3 - 4 hengelle)
kourallinen rukolaa
Grana Padano -juustoa


- Keitä pasta paketin ohjeen mukaan.
- Kuullota paistinpannulla sipuli ja lisää kesäkurpitsat. Paista kunnes kesäkurpitsat ovat hieman pehmenneet. Lisää joukkoon tomaatit, herkkusienet ja kinkku.
- Sekoita paistos pastan sekaan ja lisää joukkoon pesto ja rukola. 
- Raasta Grana Padano -juustoa suoraan annoksen päälle (maailman söpöimmällä miniraastimella). 


(Kuvan annos on lavastettu santsiannoksesta. Oikeasti eka annos tuli vedeltyä napaan niin nopsaan, ettei siinä paljon ehtinyt kameraa miettiä.)

Calabrese-pesto oli meille molemmille ihan uusi tuttavuus, siksi sen valitsimmekin. Se sisältää mm. chiliä ja tuota samaista italialaista Grana Padana -juustoa. Herkkua on.